fbpx

yksin soutuveneessä

Perjantaina soutuveneeseeni pääsi vihdoin tulvimaan vettä katastrofaalisesti. Sain tietää jälleen uusista deadlineista, projekteista ja kursseista. Ne paljastuivat raskaammiksi kuin oletin, ja jaksaminen etäaikana alkaa olla jo loppu.

Päätin avata sanaisen arkkuni sosiaalisessa mediassa muiden inspiroimana, ja Korkeakouluopiskelijat-yhteisö pyysi avaamaan sitä lisää täällä blogin muodossa. Yritän parhaani sanoittaa, mitä olen ajatellut kuluneen vuoden aikana. Kenties olet itsekin ajatellut samaa.

Ensimmäisenä tunteena tunnistan väsymyksen. Koulutehtävien määrä tuntuu kasvaneen. Aloitin maisterivaiheen syksyllä, joten osa järkytystäni voi johtua vain syventävien kurssien vaatimuksista. Ne eivät kuitenkaan selitä kaikkea: Koko ajan on uusi projekti, essee, ryhmätyö tai palautustehtävä. Missä välissä näiden palautusten välissä minulla on aikaa palautua itse? Tuntuu, ettei siihen ole nyt aikaa. Opiskelusta on tullut päivittäistä selviytymistä ja hyvin etämotivoivaa. Etäaikana ei ole väliä, milloin tentit tai dedikset ovat. Yhtäkkiä ei olekaan aikaa valmistautua tenttiviikkoihin, kun intensiiviset kurssit vievät kaiken ajan niitä ennen. Yhtäkkiä luennot voivat olla milloin vain, ja itselläni vain murto-osa niistä nauhoitetaan.

Seuraavaksi ikävämpi tunne: Katkeruus. Tuntuu, että mediassa on syksyn aikana keskitytty parjaamaan bilettäviä opiskelijoita ja paapottu toisen asteen opiskelijoita. Koronan aikana mielestäni bileet ovat syytäkin kyseenalaistaa, mutta uskon suuren osan opiskelijoista toivovan niiden sijaan pääsyä edes kampukselle ja kirjastoon. Minne vain, pois kotoa. Tuntuu, että olemme yksin ja unohdettu. Suomen hallitus pitää tiistaina 2.3. korkeakouluopiskelijoille suunnatun tiedotustilaisuuden. Kiitos siitä, mutta miten voi olla, että tilanteeseemme herättiin vasta nyt. Olemme toki itsenäisiä aikuisia, mutta elämme suuressa epävarmuudessa ja toimeentulomme riippuu opintojen etenemisestä.

Viimeinen tunne on suru. Tai ehkäpä tyhjyys, sillä en oikein jaksa edes olla surullinen. Olen kiitollinen, että olen ehtinyt opiskeluaikanani tutustua huikeisiin ihmisiin ja osallistua ainejärjestötoimintaan ilman koronan tuomaa painolastia. Kaikilla ei tätä luksusta ole. Kaipaus ihmisten seuraan ja yhteisöön on kuitenkin valtava aukko, jota eivät Zoom- ja Teams-puhelut korvaa. Uupumuskin olisi helpompi kohdata, jos olisi ihmisiä ympärillä.

Tsemppitoivotukset ja ”olemme samassa veneessä kaikki” -lauseet ovat jo kulutettu loppuun. Loppuun on kulutettu myös minut ja varmasti monet muut. Toivotan kaikille onnea äyskäröintiin. Yritetään pitää veneemme pinnalla edes niin kauan, että pääsemme rannalle jokseenkin ehjänä.

 

Noora Toivonen, Turun kauppakorkeakoulun opiskelija

 

Share on facebook
Facebook
Share on linkedin
LinkedIn

Tsekkaa myös nämä!

Matkani fysioterapiaopintoihin

Matkani fysioterapiaopintoihin Olen nuoresta asti ollut aktiivinen ja harrastanut monia eri urheilulajeja kuten yleisurheilua, jalkapalloa, telinevoimistelua ja nyt viimeisimpänä kilpacheerleadingia sekä kuntosalilla

Unohdetut

Unohdetut Minäpä en pienestä masennu. Minä olen positiivinen ja pirteä ilopilleri, joka saa energiaa muista ihmisitä ja nauttii aivan suunnattomasti kaikista sosiaalisista

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *